Ahdistunut liberalismimme: Zizek Helsingissä

“Maybe the time has come now that those in power, from Berlusconi on, are becoming more and more obscene, that it is the task of us, the left, to return to simple topics like civility, dignity, and so on and so on. We shouldn”t be afraid to do it. We should get rid of this idea that a good leftist should be promiscuous or whatever. No, decency and civility are ours. Those in power are obscene. There is nothing subversive, revolutionary in being obscene.”

Slavoj Zizek Kiasmassa 1.12.2009

Kun Zizek vieraili Helsingissä luennoimassa kommunismista (Porthania 30.11.) ja ideologiasta (Kiasma 1.12), jotkut pelkäsivät hysteeristä Zizek-aaltoa “suomalaisen älymystön” keskuudessa.[1] On hieman vaikea kuvitella, miten sellainen toimisi: ehkä älyköt alkaisivat pyörtää kantojaan jatkuvasti?

Brutaaleimmillaan Zizekin dialektinen metodi on sarja täyskäännöksiä muodossa “luulit että A, mutta oikeasti A:n vastakohta”. Mieleen tulee Wikipedian määritelmä Jean Baudrillardista: “Baudrillard kyseenalaisti totunnaiskäsityksiä ja tuli siihen tulokseen, että kääntämällä asiat päälaelleen niissä alkaakin olla mieltä. Monilla provokatoorisilla kirjoituksillaan hän on ansainnut patafysiikan satraapin arvonimen.”[2]

Zizekin metodia on helppo soveltaa spontaanisti mihin tahansa. Rauha on sotaa, koska elämme globaalissa poikkeustilassa, jossa puolisotilaalliset joukot partioivat kaduilla. Liberaali suvaitsevaisuus on suvaitsemattomuutta, koska liberalismi ei suvaitse niitä jotka eivät suvaitse liberalismia. Fantasia ei ole epätodellista, vaan perustaa itse todellisuuden, koska sosiaalinen todellisuutemme ei pysyisi kasassa ilman fantasioiden tukea. Vapauskin on kontrollointia, koska nykyajan hienovaraiset hallintamuodot edellyttävät vapaan subjektin, ja niin edelleen. Jos Hegel nähtiin joskus kuivana käsiterunkkaajana, niin hänen dialektisesta nurinpäinkääntömanööveristään on Zizekin ansiosta tullut populaaria ja kornia (popcornia). Zizek itse on ansainnut ainakin Lacanin, Hegelin, Hitchcockin, kommunismin ja ateistisen kristinuskon satraapin tittelit.

On Zizek muutakin kuin dialektinen metodi, ajattelun muoto tai intellektuellien ideologisen halun kohde. Helsingissä Zizek puhui politiikkaa suoraan, esitti argumentin reduktionismia vastaan, havainnollisti ideologiateoriaansa ja antoi täyden tukensa väkivaltaisille mielenosoituksille. Ei tietenkään ilman sisäisiä ristiriitoja, koska kyse on dialektiikasta.


Das Unbehagen in der Liberalismus

Viimeisinä vuosinaan Freud kirjoitti kuuluisan pamfletin nimeltä Das Unbehagen in der Kultur, “ahdistus kulttuurissamme”. Zizekin mukaan otsikko pitäisi ajanmukaistaa: nyt vallitsee Unbehagen in der Liberalismus. Mikä liberalismia ahdistaa? Yhtäällä on populistisen äärioikeiston henkiinherääminen, toisaalla uusi autoritaarinen valtiokapitalismi. Entä mitä vasemmistolaiset tekevät tällaisten ongelmien keskellä? Eivät edes riko ikkunoita, niin kuin 1960-luvulla, vaan ostavat antikapitalistista cappuccinoa ja lenkkitossuja, joiden valmistaja lupaa lahjoittaa afrikkalaisille yhden parin jokaista ostosta kohti. He kirjaimellisesti ostavat ideologiaa.

Hyvinvointivaltion aikaan länsimaista poliittista järjestelmää hallitsi keskustan ympärille pingottunut sosiaalidemokratian (vasemmistokeskustan) ja kristillisdemokraattien (tai vastaavan oikeistokeskustan) köydenveto. Viimeistään 1990-luvun jälkeen on syntynyt uusi poliittinen järjestys, jota hallitsee teknokraattisen liberalismin ja oikeistolaisen populismin välinen kiista. Tässä konfliktissa juuri oikeisto näyttäytyy poliittisena voimana. Oikeisto kykenee kyseenalaistamaan liberalismin “neutraaliuden” ja palauttamaan politiikan kentälle. Ennen kaikkea oikeisto pystyy esittämään olevansa työläisten asialla – vaikka Zizek huomauttaakin, että esitys jää esitykseksi, sillä oikeisto puolustaa työväkeä vain myyttien ja retoriikan tasolla (puhumattakaan siitä, että se uskaltaisi puhua työväenluokasta).

Samaan aikaan vasemmisto on jäänyt kiertämään kulttuurintutkimuksen kehää ja hylännyt sekä työn että järjestäytymisen esimerkiksi ammattiliittoihin. Voisi ehkä lisätä, että vasemmisto on jumittunut paitsi kulttuurintutkimukseen, myös ihanteeseen kulttuurillisesta vallankumouksesta tai kulttuurisen hegemonian luomisesta, maailman muuttamisesta “arvojen” tai “asenteiden” tasolla, ilman konfliktia, ilman luokka-analyysia ja erityisesti ilman järjestäytymistä.[3]

Liberalistit ajattelevat samalla tavalla kuin kulttuurivasemmistolaiset: “Haluamme kyllä muutosta, mutta emme näin radikaalilla tavalla, vaan pehmeämmin…” Zizek esittää viattoman kysymyksen: miksi maltillisen vallankumouksen kannattajat eivät sitten itse tee heille sopivaa “pehmeää vallankumousta”? Miksi he jäävät turvalliseen asemaansa ja keskittyvät “analysoimaan kaikkea kriittisesti”? Onko heidän politiikassaan kyse muusta kuin omatunnon tyydyttämisestä?

Tietysti Zizekiä itse on mahdotonta ajatella romanttisena sankarina, joka vaatisi naivisti “käytäntöä teorian sijaan”. Itse asiassa hänen suora vaatimuksensa on dialektiikan hengessä päinvastainen. Ei pidä rynnätä muuttamaan maailmaa, vaan meidän pitäisi kääntää kuuluisa Feuerbach-teesi nurinpäin ja pysähtyä hetkeksi tulkitsemaan, että mitä tässä oikein ollaan tekemässä. “Sometimes the most ominous thing to do is to do nothing.”


Uusi pessimismi

Oikeistopopulismi uhkaa siis liberalismia sisältä käsin. Ainakin toistaiseksi liberalismin toinen uhkaaja koetaan ulkoiseksi: autoritaarinen Kiina on kaukana idässä. Silti liberalismi ei Zizekin mukaan voi karistaa iholleen hiipinyttä kiinalaista epämukavuutta. Jos Kiina pystyy harjoittamaan kapitalismia ilman ihmisoikeuksia, niin kapitalismi ei välttämättä johdakaan muodollisesti tasavertaiseen demokratiaan. Toisin sanoen kapitalismin ja liberalismin välillä ei ole välttämätöntä yhteyttä.

Kehityksen taustalla on historiallinen ironia. Kiinan maolainen kulttuurivallankumous nimittäin toimi shokkihoitona, joka pyyhki jäykät traditiot pois ja pohjusti tietä kapitalismille. Sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa sosialismi toimi juuri kapitalismin esivalmistelijana, minkä ansiosta venäläiset ja kiinalaiset saavat nauttia uudesta autoritaarisesta yhteiskuntamuodosta, “capitalism with asian values”. Kiinan kommunistinen puolue tekee nyt kaikkensa tukahduttaakseen kapinoivat työläiset: Kiinan alueella on vuodessa 2000 niin vakavaa “häiriötä”, että paikallinen poliisi on joutunut kutsumaan armeijan apuun. Syy on selvä: Kiina pitää vuosittain yllä 7-13 prosentin talouskasvuvauhtia, ja työläisten nousevat palkat ja oikeudet ovat tässä vain hidaste. Kiina on myös alkanut investoida muihin Itä-Aasian halpatyövoiman maihin sekä Afrikkaan, koska kiinalaisten työntekijöiden palkat ovat kaikesta vastustuksesta huolimatta kasvaneet.

Zizekin pessimismi ei rajoitu uusien autoritaarisuuksien havaitsemiseen. Vierailun yhteydessä julkaistussa Politiikkaa, idiootti! -pamfletissa hän lyttää Antonio Negrin “paskoja metaforia” käyttäväksi ylioptimistiksi, ja sama linja jatkui Porthanian kommunismiluennolla. Negri kumppaneineen laskee paljon Marxin Grundrissen mystisen “konefragmentin” varaan. Fragmentissa esitellään ajatus general intellectista eli yleisestä älystä tai – Zizekin määritelmän mukaan – jaetusta symbolisesta pääomasta, joka muodostuu “välittömäksi tuotantovoimaksi” samalla, kun marxilainen työnarvoteoria romahtaa.[4]

Kapitalismi ei kuitenkaan ole romahtanut, vaikka marxilainen työnarvoteoria on, Zizek sanoo. Negriläiset “uuden työn teoreetikot” ovatkin hänen mukaansa liian optimistisia. Aineettoman tuotannon ja immateriaalisen ja affektiivisen työn nousu ei ole tuottanut kommunismia, vaan uusia riiston menetelmiä. Esimerkiksi vuokran logiikka on tehnyt paluun. Billgatesit rikastuvat aitaamalla uusia aineettomia commonseja ja vaatimalla ihmisiltä maksua pääsystä niihin, eivät riistämällä toisten työtä.[5]

Zizek ei perustele, miksi Marxin työn arvoteoria olisi romahtanut, vaan ottaa johtopäätöksen annettuna. Tässä näkyy Zizekin talouden tuntemuksen ja marxilaisen argumentaation heikkous. Hänellä ei esimerkiksi ole muuta kuin pohjimmiltaan lacanisia eli epähistoriallisia selityksiä talouskriisille. (Marxilainen selitys tutkisi osaltaan esimerkiksi sitä, miten talouden finansialisaatio ja velkapohjainen kulutus ovat viivyttäneet reaalitalouden ylituotantokriisiä – marxilaisena luulisi myös Zizek hyväksyvän, että työn arvoteoria pätee reaalitaloudessa ja että talouskriisi on osoitus siitä, ettei arvoteoriaa kannata eikä voi noin vain heittää menemään.)

Zizek tuntuu lopulta jakavan saman analyysin kapitalismin laadullisesta muutoksesta kuin parjaamansa Negri. Molemmat jakavat näkemyksen immateriaalitalouden keskeisyydestä. Ainoa merkittävä ero on sijainti optimismi-pessimismi-akselilla. Voisi siten kysyä, kuinka paljon kumpikaan on päässyt (tai halunnut päästä) ulos kulttuuriteorian kentältä. Vaikka uusia riistomekanismeja syntyy (jos vuokran logiikkaa sellaiseksi haluaa kutsua), niin eivät vanhat häviä, menetä tai muuta kokonaan merkitystään. Liiallinen periodisointien painottaminen vain automatisoi ajattelua ja hämärtää kapitalismin kriittistä analyysia.

Välillä myös Zizek heilahtaa optimismiin. Porthaniassa hän äityi flirttailemaan vulgaarin historiallisen materialismin kanssa fantasioimalla, että internet eli uudet tuotantovoimat asettuu ristiriitaan vanhojen tuotantosuhteiden eli vallitsevan kapitalistisen järjestyksen kanssa…


Todellisuudessa on aukko

Vuosikymmeniä kestäneestä historian loppu -puheesta huolimatta liberaalidemokraattinen kapitalismi tuottaa jatkuvasti muitakin sisäisiä antagonismeja kuin oikeistopopulismin. Keskeisten konfliktien nelijako on tuttu Zizekinsä lukeneille: 1) ylempänä mainitut immateriaalioikeudet ja aineettomien commonsien aitaaminen, 2) jaottelu sisäpuolisiin ja ulkopuolisiin ihmisiin (uudet apartheidin muodot, siirtolaisuuden hallinnointi), 3) biokapitalismi ja esimerkiksi ihmisen geeniperimän yksityistäminen sekä 4) ekologinen katastrofi.

Ekologiaan viittaaminen sinkosi Zizekin Hegelin kautta fysiikan ontologiaan. Elämme tilanteessa, jossa ero tekemisen (inhimillisen työn) ja olemisen (luonnon) välillä umpeutuu. Ihmiset pystyvät jo tuottamaan maanjäristyksiä, kuten Kiinassa kävi padonrakentamisen yhteydessä, ja aivotutkimus löytää jatkuvasti uusia todisteita, jotka puhuvat determinismin puolesta vapaata tahtoa vastaan. Humanistien reduktionismi-kauhistelussa tulee Zizekin mukaan näkyviin valistuksen raja. Valistuksen projekti määritellään edistyksen ja tieteellisen kehityksen termein. Silti monet valistuksen kannattajat haluavat Habermasin tavoin pysäyttää tieteen sopivaan kohtaan, jotta se ei uhkaisi vapaan tahdon ideaa.

Miksemme ratkaise vapauden ja välttämättömyyden sormikoukkua viemällä reduktio loppuun asti, Zizek kysyy. Jos reduktio suoritetaan tarpeeksi pitkälle, vastaan tulee kvanttimekaniikka kaikilla mausteilla: epätarkkuusperiaate, aalto-hiukkasdualismi ja tilojen lomittuminen. Näiden seuraukset – Zizekin kannattaman Niels Bohrin tulkinnan mukaan – eivät ole epistemologisia, vaan ontologisia. Epätarkkuus ei johdu tietokyvystämme, vaan se kuuluu itse todellisuuteen. Todellisuus itsessään on epätäydellinen, siinä on aukko, ja tämä puute, kontingenssi tai epämääräisyys on vapauden paikka, mutta ei vapauden vapaana tahdona, vaan vapauden tiedottomuutena, puutteena ja mahdollisuutena.


Ideologia, kuudes aisti

Zizekin Kiasman teatterissa pitämä Ideology and Cinema -luento pysyi kommunismikeskustelua paremmin kasassa. Oireellista? Zizek määrittelee ideologian näkymättömäksi taustahälyksi, joka määrittelee lauseiden merkitystä ja toimintaa. Se toimii kuten MIT:n kehittelemä Sixth Sense -niminen puettava pienoiskamera, joka heijastaa mille tahansa pinnalle käyttäjän ympäristöön liittyviä tietoja, kuvia ja videoita.[6]

Ideologia ei kuitenkaan ole tietoisuutta, vaan se on itse sosiaalisessa todellisuudessa. Puhtaimmillaan ideologia näkyy paikoissa, joiden ajatellaan olevan vapaita ideologiasta. Esimerkiksi tv:n luonto-ohjelmat ovat pullollaan ideologisia fantasioita epähistoriallisesta, välittömästä ja helposta seksistä. Niissä myös näkyy unelma orgaanisesta ja toimivasta yhteiskunnasta, jossa kaikella on oma paikkansa ja funktionsa, väkivalta on luonnollista ja kilpailu ratkaisee pärjääjät. Ideologia on näin sosiaalisten antagonismien mystifiointia.

Viittaus luonto-ohjelmiin tuo esille myös ideologian tavan naturalisoida itsensä (Zizekin määritelmän mukaan ideologiaksi ymmärretty ideologia ei tietenkään enää olisi ideologiaa). Kylmän sodan aikana Stalinin Neuvostoliitossa vallitsi ainakin länsimaista katsoen äärimmäisen julma ja säännöstelty mediasensuuri. Länsimaisen näkemyksen ideologisuus piilee sen sokeudessa oman alueensa suhteen, Hollywoodin sensuurikoodisto nimittäin oli 1960-luvulle asti yhtä ankara kuin Stalinin sensuuri, sitä ei vain käsitelty.

Vastaavasti nykyinen salliva liberalismi tarkoittaa, että tietyistä asioista ei saa puhua, mutta siitäkin puhuminen on kielletty, ettei niistä saa puhua. Zizekiä haastateltiin Helsingin Sanomiin ja kaikki viittaukset kommunismiin “sattuivat” jäämään pois, vaikka juuri kommunismista Zizek oli matkustanut Suomeen puhumaan. Ideologista on tietenkin se, ettei sensuuria voi myöntää: sisältöhän valikoidaan aina “paremmuuden”, “sopivuuden” jne. “teknisten” kriteerien mukaan. Ideologian ensimmäinen kaava on siis “kielto + kielto puhua kiellosta”.


Säädytön valta, vaatimaton kommunismi

Klassinen ideologia toimii – tai sen ajatellaan toimivan – tiukkojen sääntöjen mukaan. Sääntöjä sitten kierretään ja vastustaan säädyttömillä rituaaleilla, jotka parodioivat niitä tai kääntävät ne nurin. Zizekin väite on, että säädyttömyys itse asiassa tukee sääntöjä. Jos esimerkiksi armeijasta otetaan pois “likaiset” seksivitsit, rasistiset jutut ja simputus, niin koko instituutio romahtaa, koska säädyttömyys on jokaisen kulttuurin solidaarisuuden materiaalinen pohja. Ideologian toinen kaava on näin “puritaanit säännöt pinnalla + säädytön sisältö” tai “tottele, niin voit tehdä mitä tahansa”. Ihmiset eivät liity ääriryhmiin, koska kaipaisivat enemmän kuria ja sääntöjä, vaan koska juuri fundamentalismi antaa ihmisille luvan tehdä mitä tahansa (kunhan tottelee).

Tämän vuoksi Zizek epäilee karnevaalien kumouksellisuutta juhlivia Mikhail Bakhtin -tulkintoja. Karnevaalit pikemminkin tukevat vallitsevaa järjestystä antamalla väelle turvallisen ajan ja paikan viettää kapinallinen hetki. Lisäksi on olemassa itsessään totalitaristisia karnevaaleja, esimerkiksi stalinistiset näytösoikeudenkäynnit ja Ku Klux Klanin koko repertuaari.

Eivätkö karnevalistiset purkaukset lopulta ole hyvin tiukasti säänneltyjä? Eivätkö raivon ja ilon tuuletukset ole tarkasti kodifioituja? “Tiedämme” miten meidän kuuluu juhlia, mellakoida jne. Karnevaaleissa virtaavat nautinnot eivät Zizekin mukaan murenna systeemiä, päin vastoin, kuten uusi ideologian muoto näyttää.

Jos vanha ideologia koostuu kieltävistä säännöistä ja rivosta sisällöstä, niin uusi ideologia kääntää elementit päinvastaisiksi. Nyt meitä kehotetaan nauttimaan: “Ole itsesi, nauti elämästä, älä uhraudu…” Sanoman alla on tietenkin tarkasti säännelty rakenne: ole itsesi, kunhan teet sen sallitulla tavalla, nauti elämästä, kunhan nautit elämästä tietyllä tavalla, älä uhraudu, paitsi työmarkkinoiden vuoksi, jne. Ideologian kolmas kaava olisi näin “salliva ja säädytön hedonismi pinnalla + puritaaninen sisältö”.

Kaavaan kuuluu kuitenkin postmoderni twisti: subjektin on toimittava oikein ja lisäksi haluttava toimintaansa. Kun vanha isä käski lastaan menemään isoäidin ja lapsen oli toteltava, nyt pelkkä totteleminen ei riitä. Postmoderni isä sanoo: “Ei sinun tarvitse mennä isoäidin luo, ellet todella halua. Mene vain jos todella rakastat isoäitiäsi…” Käytös ei siis riitä, vaan lisäksi lapsen on pakko rakastaa isoäitiään ja haluta oikeaa käytöstä.

Mitä johtopäätöksiä vasemmiston tulisi vetää Zizekin ideologia-analyysista? Hyvästi huumeet ja satunnaiset seksisuhteet! Valtaa ei enää voi vastustaa rivoudella, koska valta itse toimii säädyttömästi. Vasemmiston on aika vaihtaa perspektiiviä. Kommunistien täytyy Zizekin mukaan hylätä boheemius ja ryhdistäytyä.

Vasemmiston ja yleisesti länsimaisen marxilaisen ajattelun täytyy myös heittää menemään kuvitelmat vallankumoussubjekteista Jossakin Kaukana. Kun vasemmistolaiset ajattelevat, että oikeat vallankumoukselliset ovat “toisia” (siirtolaisia, palveluduunareita, opiskelijoita…), he lähinnä peittävät omaa kyvyttömyyttään. Ja kun vasemmisto hokee, että todellinen vallankumous on käynnissä kolmannessa maailmassa (Venezuela, Bolivia, Brasilia…), niin se tekee näin vain peittääkseen sen, ettei “täällä” tapahdu mitään. Kukaan ei tee vallankumousta puolestamme, koska me olemme ne, joita olemme odottaneet.

Omaa kommunismiaan Zizek kuvailee vaatimattomaksi. Kommunismin tulee olla arvokasta ja säädyllistä ja perustua kuriin ja järjestykseen (sanoo Zizek puhuttuaan itse neljä tuntia seksistä ja rivoudesta). Ihmisiä on kuitenkin “lyötävä”, jotta he havahtuisivat kuuntelemaan kommunistista puhetta.


Ristiriita metodina

Zizekin metodi elää ristiriidoista. Hän sanoo kohteestaan, että “asia on vähän monimutkaisempi”, ja kääntää kohteen vastakohdakseen. Tunnin päästä Zizek sanoo inhoavansa feministejä ja derridalaisia, joiden mantra on: “It’s not that simple…” Yhtäällä Zizek sanoo, että meidän täytyy kääntää Feuerbach-teesi nurin ja palata selittämään maailmaa sokean toiminnan sijaan. Toisaalla Zizek itse hoputtaa toimimaan, koska emme voi jäädä odottamaan tulkintoja, “the situation is too urgent”.

Mutta ehkä on jotenkin nurinkurista yrittää saada hegeliläistä kiinni ristiriidoista: Zizekille ristiriita on tuottava suhde, josta syntyy nautintoa. Oikeampaa olisi hyökätä suoraan dialektiikan ongelmiin: abstraktiuteen ja negatiivisuuteen. On helppoa tehdä abstrakti täyskäännös kieltämällä ajattelun objekti ja vaatimalla vastakohtaa. Onko kurin ja järjestyksen vaatiminen tosiaan ratkaisu globaalin vasemmiston heikkoon asemaan? Jos tarvitaan organisoitumista, liittoutumista, taktikointia ja vallan suoraa haastamista, niin tämä ei tarkoita että pitäisi mennä ääripäihin esikuvissa (Lenin, Paavali) tai edes retoriikassa (marxismi-leninismin harmaa sanasto). Ehkä dialektiikasta puuttuu monimutkaisuus, siis sommitelmat ja “keskustat” tai miljööt. Kuten verkkolehti Megafonin kolmannen numeron pääkirjoitus julisti: keskustalaisuus on oikea tie!

Metodiset nurinat sikseen. Zizekin etuna on kyky puhua politiikasta “idioottina idiooteille”, ilman loputonta ironiaa ja väsyttävää postmodernia kikkailua. Ilmeisesti vain lacanilainen psykoanalyytikko voi sanoa tukevansa väkivaltaisia mielenosoituksia, jos niillä voidaan vähentää yhteiskunnan tuottamaan rakenteellista väkivaltaa.


Viitteet

[1] Zizekin vierailun aikaan julkaistiin myös kaksi uutta suomennoskokoelmaa: Pehmeä vallankumous (Gaudeamus) sekä Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa (Into).

[2] http://fi.wikipedia.org/wiki/Baudrillard.

[3] Vasemmistonuorten puheenjohtaja Dan Koivulaakson Facebook-seinällä käytiin syksyllä yli 180 viestin keskustelu luokkavasemmistolaisuuden ja arvovasemmistolaisuuden eroista. Keskustelu kartoittaa ongelmakentän hyvin ja on luettavissa osoitteessa http://vuorovaikuta.org/viewtopic.php?f=18&t=181.

[4] Commons-tematiikasta ovat Suomessa viime aikoina kirjoittaneet esim. Tero Toivanen (“Vertaistaloutta rakentamaan”, Revalvaatio 2009, http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=65:vertaistaloutta-rakentamaan) ja Pontus Purokuru (“Kommonismin köyhyys ja rakkaus”, Megafoni 3/2009, http://www.megafoni.org/index.php/component/content/article/59-0309/114-kommonismin-koeyhyys-ja-rakkaus)

[5] Käsitteen autonomistisesta tulkinnasta ks. Jussi Vähämäki (2003), “General Intellect. Yhteinen äly ja yhteistyö tuotantovoimina.” Verkkolehti Megafoni 2.3.2003, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=15

[6] Sixth Sensestä ks. http://www.pranavmistry.com/projects/sixthsense.

Julkaistu Verkkolehti Revalvaatiossa 1.1.2010.

Mainokset
%d bloggers like this: